Blogi: Tekoälystä ja jalkapallosta

Myönnän heti kärkeen, että en ole ollut jalkapallomiehiä. Laji on näyttäytynyt pääasiassa pallon perässä juoksemisena, jonka on keskeyttänyt pallon poistuminen pelikentältä joko reunoilta tai päädyissä olevista maaleista. Toisinaan joku kaatui tai tuomari vihelsi pelin poikki ilman ilmiselvää syytä.

Asenteeni kuitenkin muuttui, kun kävimme katsomassa FC Barcelonan ottelun Camp Noulla. Valtava, satatuhatta katsojaa vetävä stadion tihkui jännitystä ja imaisi lajia tuntemattoman katsojansa tiukasti seuramaamaan tilannetta. Tuomareiden linjaukset saivat kannatusta tai paheksuntaa, riippuen tietenkin siitä kohdistuiko sanktio juuri omaan joukkueeseen vai ei. Liput liehuivat, rummut pärisivät ja syke nousi. Kiinnostus jalkapalloon heräsi. Tätä ei voinut kokea sanomalehden sivuilta luettuna uutisena tai television välittämistä kuvista.

Sama problematiikka näkyy myös tekoälystä keskustellessa – ilman ymmärrystä otsikkotasoa tarkemmasta sisällöstä tuntuu keskustelu lipsuvan holtittomasti sivuraiteille. Artikkeli otsikolla ”tekoäly vie satatuhatta työpaikkaa” on yhtä tyhjä kuin artikkeli seuraavassa lehdessä ”tekoäly tuo satatuhatta työpaikkaa”. On toki yleisellä tasolla jännittävää keskustella, miten maailma voi muuttua, mutta minä tai yhteisöni tuskin tekee operatiivisia päätöksiä näin spekulatiivisien linjojen perusteella. Päätöksiin tarvitaan pieniä, vaikuttavia askeleita.

En syytä tilanteesta mediaa, sillä aiheena tekoäly ei ole helpoimmasta päästä. Pitäisi ymmärtää korkeakoulutason matematiikkaa, tietotekniikkaa, informaatiotiedettä, sosiologiaa, psykologiaa sekä näiden käytännön sovellutukset liike-elämään. Jos tähän pyrkii ja yrittää vielä katsoa globaalia muutosta, ei ole ihme, että kokonaisuus voi tuntua hahmottomalta.

Otetaan siis lyhyt historiakatsaus, joka tuo neuroverkkoihin perustuvan tekoälyn arkeen. Ensimmäiset oppivat sähköiset koneet rakennettiin 1943, jolloin tietoalkioita – bittejä – yhdisteltiin uudeksi tiedoksi matematiikalla, jonka George Boole oli julkaissut jo 1847. Kun 1957 tähän keksittiin lisätä viritettävä parametri ja vuonna 1986 menetelmä, jolla tuo parametri määrittyi oppimisen tavoitteen kautta, olikin jo nykyinen neuroverkkoteknologia keksitty. Näille ideoille perustuu se, että AlphaZero – ohjelma, joka opetteli itse pelaamaan shakkia – voittaa tunnetut ihmispelaajat, tai Alibaban tänä vuonna julkaisema sovellus päihittää ihmiset luetun ymmärtämisessä.

Tämän kaiken on mahdollistanut toissavuosisadan matematiikka ja se, että kustannus tiedonvarastoinnista muistiin ja sen prosessoinnista on romahtanut. Vaikka loikka tuntuu hurjalta, ei sen ymmärtäminen ole ylitsepääsemätöntä. Jos näet tämän vaivan kirjan, netin tai vaikkapa  avoimen ammattikorkeakoulun kurssien kanssa, huomaat, että sinulle käy samoin kuin minulle. Kun nyt ymmärrän jalkapallon paitsiosäännön, nautin pelin seuraamisesta enemmän kuin aiemmin. Ymmärrän, miksi tuomari puuttui peliin. Olen nähnyt vaivan opetella ja kokenut ilon opitun soveltamisesta.

 

Kirjoittaja on Matti Sarén, Kajaanin Ammattikorkeakoulun toimitusjohtaja ja rehtori. Sarén on toiminut teollisuudessa tuotekehitystehtävissä ja rakentanut kaupallisia sovelluksia koneoppimiseen, asiantuntijajärjestelmiin sekä tekoälyyn sekä pörssiyhtiöissä, että startupeissa.